Sosiaali- ja terveyssalalla tarkoitetaan sekä terveydenhuollon että sosiaalihuollon- ja työn yhteistä aluetta, jolla lähihoitaja toimii palveluissa.
Lähihoitajan ammattinimike on ollut olemassa 1990- luvun alusta saakka ja ammatti on vakiintunut työelämään.
Jos vanha tai vammainen oli vailla perhettä tai sukua, hänen osakseen tuli kerjuu, kiertolaisuus tai huutolaisuus.
Ensimmäiset valtion yleiset sairaalat syntyivät 1850- luvulla.
Ennen hoitajakoulutuksen alkua hoitajan työ oli yksilökeskeistä ihmisten auttamista.
Tietopohja oli vähäinen ja tieto perustui vaistoo, intuitioon ja kokemukseen.
Sairaanhoitajaksi kelpaavan tuli olla keski-ikäinen, terve, kestävä, hiljainen, kunnollinen ja siivo naisihminen.
Hoitamista ja lääkitsemistä oli opittu sukupolvelta toiselle ja toimintaa ohjasi auttamisen halu ja velvollisuuden tunto.
Aiemmin myös lääkitsemisestä tienneitä naisia oli tuomittu tai poltettu noitina ja harhaoppisina, koska parantamisen taito saatettiin yhdistää yliluonnollisiin pahoihin voimiin.
Vaivaisholhousasetus vuodelta 1852 velvoitti seurakunnat avustamaan köyhiä ja vaivaisia.
Käytössä oli myös elätehoito, joka tarkoitti yhteisöltä vaivaiskassaan kerätyllä rahalla maksettua elatusta yksityisessä kodissa.
Helsinkiin perustettiin vuonna 1867 Diakonissalaitos.
Hoitajia koulutettiin sairaiden ja kärsivien auttajiksi, ja he saivat melko laajaa lääketieteellistä koulutusta anatomiassa, fysiologiassa, ensiavussa, dieettiopissa sekä tarttuvien tautien hoidossa.
Ammattietiikka ja hoidon periaatteiden tarkastelu kuuluivat opintoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti